MarjaHeinonen3

Kummipoikani vei pakolaisen avantoon

  • Tampereen keskustorin vaatimaton kunnianosoitus Pariisin terrori-iskun uhreille.
    Tampereen keskustorin vaatimaton kunnianosoitus Pariisin terrori-iskun uhreille.
  • Muistomerkin pystyttänyt ranskalainen Ségolène ja hänen ystävänsä.
    Muistomerkin pystyttänyt ranskalainen Ségolène ja hänen ystävänsä.

Viime viikon sunnuntaina lähdin villakoirani Iloanan kanssa iltakävelylle Tampereen keskustaan. Pimeään marraskuun iltaan ei tuntunut mikään muu sopivammalta kuin Hämeenkadun valojen katselu. Silloin maa ei ollut vielä ihanan valkoisen lumen peitossa kuten tänä sunnuntaina. 

“Marja” , kuulin huudon takaani, kun kävelin pitkin mustaa jalkakäytävää. Luokseni harppoi varusmiesasuinen kummipoikani, joka oli matkalla asemalle ja kohti varuskuntaa. Keväällä ammattikoulun päättänyt nuorimies suorittaa parhaillaan kansalaisvelvollisuuttaan Suomen armeijan riveissä. 

Vaihdoimme kuulumisia ja lähdimme yhdessä kävelemään. Kummallakin oli sama suunta. Hänellä asema, minulla Hämeenkatu. Matkalla kummipoika kertoi, miten hänellä on ollut vilkasta viime aikoina. Hän oli tutustunut kahteen pakolaiseen lähikapakassa. Ystävyys ei ollut jäänyt yhteen olutiltaan, vaan kulttuurien välistä vaihtoa oli syvennetty viikon mittaan. Hän oli vienyt uuudet kaverinsa myös kokeilemaan avantouintia, kun toinen oli halunnut testata kylmässä vedessä uimista. Oli ollut kuulemma ainutlaatuinen kokemus. Liisäksi kummipoika oli käynyt lomansa aikana pakolaisten vastaanottokeskuksessa juttelemassa muidenkin pakolaisten kanssa. Hän oli innoissaan.

Rautatieaseman kulmalla hyvästelimme. Hän jatkoi junalle, minä pitkin Hämeenkatua ilahtuneena hämmästellen, miten luontevasti ihan tavallinen suomalainen perusmies oli tutustunut pakolaisiin.  Suuntasin kohti keskustorin joulukuusta, joka oli samana päivänä saanut jouluvalonsa. Edessäni kulki kuuden hengen joukko nuoria miehiä. Hiusten ja ihon väristä päättelin heidän olevan samaisen pakolaiskeskuksen iltakävelylle lähteneitä asukkaita. Tallustelin heidän perässään pitkin Hämeensiltaa yli iltavalaistuksessa upeana kimmeltävän Tammerkosken. 

Keskustori Tampereen sydämessä oli autio. Aukion vastakkaisella reunalla, Tampereen Teatterin puoleisella penkereellä huomasin Ranskan lipun ja sytytettyjä kynttilöitä. Edessäni kulkeva miesjoukko suuntasi sinne. He ottivat Pariisin terrori-iskun muistoksi tehdystä pienestä muistoalttarista kuvia ja kuvasivat itseään Ranskan lipun kanssa.  Ennen lähtöään näin miesten sytyttävän illan tuulessa muistomerkin sammuneita kynttilöitä.

Kun pojat jatkoivat matkaansa, menin itsekin villakoirani kanssa lähemmäksi muistokynttilöitä. Liikuttava pieni mustutus tapahtuneesta. Kiveyksellä oli Ranskan lippu, pieni nalle ja ruskealle pahville piirretty piirros rauhanmerkin ja Eiffelin tornin yhdistelmästä. Kaiken yläpuolella heilui yksinäinen sininen ilmapallo kutsuen uhmakkaasti ohikulkijoita huomaamattoman muistopaikan ääreen. Edessä paloin neljä, viisi hautakynttilää. Kymmenkunta kynttilää oli palanut puoliksi ja sitten sammunut tuulessa. Selvästi ne sammuivat sitä mukaa, kun ihmiset niitä sytyttivät.  Minäkin aloin sytytellä kynttilöitä. 

Viereeni ilmestyi 6-kymppinen siististi talvitakkiin ja cityreppuun pukeutunut baskeripäinen suomalaisnainen. Aloimme jutella muistomerkin innoittamana. Hän kauhisteli sitä, millaisia ihmisiä muslimit ovat. Kertoi siitä, miten pelkäsi ja miten oli kauheaa, että meille on tullut niin paljon vierasuskoisia pakolaisia.  Yritin sanoa, että terroritekoja tehneet edustavat hyvin pientä äärimmäistä osaa uskonnosta. Siihen hän totesi, että ei niistä muistakaan voi tietää. Yritin muistuttaa, että onhan kristinuskonkin nimissä tehty historian saatossa paljon hirmutekoja, eikä sitli kaiikkia kristittyjä voi pitää hirviöinä. Tämän hän kuittasi sillä, että ei niitä nykyään enää tehdä. 

En päässyt hänen pelkonsa ja ennakkoluulojen tilkitsemän muurin lävitse. Pelon, joka oli kasvanut siitä, että hänellä ei ilmeisesti ollut koskaan ollut mitään kosketusta kulttuuriin, jota hän kammosi. Minun oli turha yrittää puhumalla saada häntä muuttamaan kantaansa.

Toivotimme toisilllemme ystävällisesti hyvää jatkoa ja rouva jatkoi matkaansa ja minä jatkoin hieman hämmentyneenä ja surullisena keskustelua kahden nuoren naisen kanssa, jotka olivat myös tulleet tuulessa lepattavien liekkien äärelle. Toinen heistä on ranskalainen Ségolène, joka osoittautui alttarin sieluksi.  Hän oli organisoinut samana päivänä klo 12 tilaisuuden, jolloin kynttilät asetettiin paikalleen. Hänen läheisiään ei ollut loukkaantunut tai kuollut terrori-iskussa, mutta asia oli koskettanut häntä syvästi. Varsinkin, kun kohteena oli nuoria ihmisiä. Juttelimme pitkään hänen ja hänen aasialainen ystävänsä (nimeä en valitettavasti kysynyt) kanssa. He vakuuttivat, että pelolle ja ennakkoluuloille ei pidä antaa tilaa. 

Hyvästelin tytöt ja jatkoin matkaa. Iltalenkistä koiran kanssa oli muodostunut paljon ajatuksia herättävä kurkistus siihen monien totuuksien ja monien tulkintojen maailmaan, jossa elämme.

Entä mitä kummipoika pohti uusista ystävyyksistään? Ajatteliko hän tekevänsä merkittävää työtä kulttuurien lähentämiseksi ? Tai ajatteliko hän uhrautuvansa hyvää tekevänä ihmisenä?  “Minun englannin kieleni on parantunut paljon”, hän totesi tyytyväisenä, kun mietti uusin ystäviensä mukanaan tuomia juttuja. 

Ei sen kummempaa.

 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

1Suosittele

Yksi käyttäjä suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelija

NäytäPiilota kommentit (1 kommentti)

Käyttäjän jormamoll kuva
Jorma Moll

M.H.> ..... Hän kauhisteli sitä, millaisia ihmisiä muslimit ovat. Kertoi siitä, miten pelkäsi ....

ooo

Miten saisimme baskeripäisen suomalaisnaisen lukemaan vaikkapa tämän:

http://jormamoll.puheenvuoro.uusisuomi.fi/206610-o...

Toimituksen poiminnat