MarjaHeinonen3

Mitä yhteistä on demokratialla ja empatialla?

Päivän sanomalehdet pääkirjoituksia myöten käsittelevät Saksassa tänään 11-vuotiaan tytön itsemurhaa. Hän tappoi itsensä, ja syiden nähdään vahvasti liittyneen koulukiusaamiseen. Kaikki ovat järkyttyneitä.

Suomessa on viime viikot keskusteltu vanhustenhoidon tilasta. Kaikkialta nousee esiin toinen toistaan karmeampia tarinoita siitä, miten vanhoja ihmisiä on jätetty heitteille ja heidän hoitoaan on laiminlyöty. Kaikki ovat järkyttyneitä.

Mistä? Molemmissa kammottavissa ja surullisissa tapauksissa metreittän palstatilaa ja tuntitolkulla poliittista ajatteluenergiaa on käytetty syyllisten löytämiseen ja havahduttu rakenteiden ja prosessien uudistamisen tarpeeseen. Koulukiusaamista on liikaa ja viranomaisten on tehtävä sille jotain. Vanhustenhoidon tila on kammottava, yhteiskunnan on tehtävä asialle jotain. Hyvä niin. Tärkeitä asioita, joista pitää puhua ja joita pitää kehittää. 

Minä olen eniten järkyttynyt ja ymmälläni siitä, miten me ihmiset kykenemme kohtelemaan toisiamme.

Nyt kirjoitan inhimillisyydestä, empatiasta ja henkilökohtaisesta vastuusta.

Kun luen Berliinissä Hausotterin peruskoulussa tapahtuneesta koulukiusaamisesta ja kaikista niistä kiusaamistapauksista, joita yleisönosastokirjoituksissa on tänäänkin tullut jo esille, yritän ymmärtää, miten kiusaajasta tulee kiusaaja. Miksi kiusataan niin paljon? Miksi niin moni kiusaa? Miten kukaan voi kouluissa voi niin täällä kuin muuallakin lyödä, sulkea ulos ryhmistä, mollata sosiaalisessa mediassa? En kysy moralisoiden, vaan oikeasti yritän ymmärtää.

Suomen vanhustenhoidon kriisin (jälleen kerran) noustua pintaan olen kyyneleet silmissä lukenut hoitajien kertomuksia olosuhteista, joissa he ovat hoitaneet vanhuksia. Jotkut ovat lähteneet pois. Mietin, miten yhtäkään vanhusta on voitu jättää makaamaan yksin märissä vaipoissa sänkyyn tai päiväkausiksi yksin. Vanhustenhoidon ongelmat ovat olleet tiedossa ainakin viimeiset 10 vuotta, mutta miten vanhojen ihmisten inhimillinen hätä on voitu sulkea pois? Miten ollaan voitu kirkkain silmin perustella asioita tehostamisella, rahan puutteella tai resurssipulalla?

En ole kiinnostunut syyllisistä, vaan siitä, miten saisimme rakennettua jokaiseen meistä niin vahvan kyvyn empatiaan - kyvyn asettua toisen ihmisen asemaan ja toimia hänen hyväkseen - että emme vain voisi sulkea silmiämme asioilta ja hyväksyä päätöksiä, rakenteita tai tekoja, jotka loukkaavat ihmisyyttä.  Niin päättäjiin kuin heidät päättäjiksi valitseviin kansalaisiin.

Kävin eilen katsomassa maailmankuulun elokuvantekijä Michael Mooren tuoreimman dokumentin, Fahrenheit 9/11, joka kertoo USA:n demokratian tilasta. Siellä demokraattinen järjestelmä on valinnut valtion johtoon presidentin, joka selkeästi erottelee ihmisryhmiä parempiin ja huonompiin, eikä näe arvoa toisen ihmisen kunnioittamisella. Valta antaa oikeutuksen tehdä toisille mitä vaan. 

Dokumentti kuvaa, miten Trumpin toimintamalli on antanut tilaa samanlaiselle käytökselle USA:ssa. Elokuvassa näytettiin kännykkäkameraotoksia tilanteista, joissa tavalliset amerikkalaiset, miehet ja naiset, haukkuvat mustia neekereiksi päin kasvoja, tönivät ihmisä pois bussista, näyttävät ylpeinä keskisormea toisille. Käytöstä, joka näyttäytyy kammottavana, kohdistuu se mihin ihmisryhmään tahansa.

Jos valitsemme (demokraattisillakin vaaleilla) edustajiksemme ja johtajiksemme niitä, jotka eivät kykene empatiaan toisia kohtaan tai näe muiden ihmisten arvoa, vaan ajavat omaa tai pienen ryhmän etua, se johtaa tekoihin ja rakenteisiin, jotka synnyttävät eriarvoisuutta yhteiskunnassa. 

Olen aina ajatellut, että demokratia vaatii toteutuakseen valistuneita ja asioihin perehtyviä ihmisiä, jotka kykenevät tekemään tulkintoja monimutkaisesta maailmasta. Nyt olen sitä mieltä, että valistuksen lisäksi demokratia vaatii toteutuakseen rohkeita ihmisiä. Sellaisia, jotka sinnikkäästi jaksavat nostaa inhimillisyyden loukkauksia esille ja kestää tyhjät tuijotukset, väheksynnän ja muistavat, mistä empatiassa on kyse. Myös Moore löytää dokumentissaan demokratian pelastuksen rohkeista ihmisistä, jotka rakenteista ja vastustuksesta huolimatta nousevat ajamaan tärkeitä asioita ja uskovat ihmisyyteen.

Tasan ei kaikki mene eikä tarvitsekaan mennä. Mutta toisen ihmisen näkeminen ihmisenä ja myös hänen oikeuksiensa tunnustaminen on perusta kaikelle yhteiselämälle toimivassa demokratiassa. Diktatuurit ovat oma lukunsa.

Winston Churchill totesi aikanaan: “Democracy is the worst form of government, except for all the others.”. Näin on varmaan yhä eli demokratia on paras kaikkien toimimattomien hallintojärjestemien joukossa.  Mutta sekään ei toimi ilman valistuneita ja ihmisyyteen uskovia kansalaisia. Kyky empatiaan on meissä, mutta ihmisyyteen uskominen ei ole koodattuna ihmiskunnan geeneihin, siksi sitä on aktiivisesti vaalittava. 

Toisen ihmisen ihmisenä kohtaamisesta on puhuttava ja tehtävä rohkeita tekoja sen toteuttamiseksi. Ehkä silloin koululaisten, vanhusten ja muutaman muunkin elämä olisi parempaa.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

1Suosittele

Yksi käyttäjä suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelija

NäytäPiilota kommentit (1 kommentti)

Käyttäjän NikoKaistakorpi kuva
Niko Kaistakorpi

Hyvä blogi! Jostain kumman syystä ollaan menty aikaan, jona huono käytös ja esimerkiksi valehtelu ei olekaan enää niin paha asia. Jos maailman mahtavimman valtion presidentti voi toimia jatkuvasti nykyisellä tavalla, niin mikseivät muutkin.

Myös sananvapaudella ja itsensä ilmaisemisella perustellaan paljon huonoa käytöstä ja kohtelua. Toivottavasti tämä ilmiö saadaan jotenkin käännettyä parempaan.

Toimituksen poiminnat